Osa 01: Hyvästi Riverviewille, tervehdys Twinbrookille

Aamuyön tunteina Samatha availi silmiään joen rannalla. Hän nousi huterasti pystyyn ja nosti käden otsalleen. Kylmä maa oli kangistanut lihakset, kurkkua kivisti ja päässä jyskytti epämukavasti.

Samatha tunsi turvoksissa olevan poskensa kuumottavan ikävästi.

Mitä minä täällä teen?

Kovasta pähkäilystä huolimatta Sam muisti vain satunnaisia asioita sieltä täältä. Syntymäpäivät, Gerry, lahja, riita..
Riita? Siksikö hän oli maannut ties kuinka monta tuntia kylmällä maalla? Gerrykö hänet oli tähän jättänyt?
Mikään muu ei ollut enää varmaa Samathalle, muutakuin se, että hän halusi lähteä pois. Nyt heti.

Hän lähti kävelemään ylös rinnettä. Taivas oli täynnä tähtiä, yö parhaimmillaan. 

Parhaimmillaan lähtöä varten.

Samathan oli kiristettävä tahtiaan vaikka se tuntuikin ikävältä joka ikisessä osassa häntä. Hän puristi nyrkkinsä tiukasti kiinni ja yritti unohtaa kipunsa, sillä nyt jos koskaan oli vain kestettävä.

Kotiin päästyään Samatha heitti reppuunsa muutamat vaatteet ja pari omenaa matkapurtavaksi. 

Vasten tahtoaan hän otti pöydältään Gerryn antamat rahat ja survoi ne taskuunsa. Nyt ei ollut mahdollisuutta alkaa nirsoilemaan ja säilyttämään kunniaansa, aamu lähestyi kovaa vauhtia ja hänen alkoi tulla kiire. 

Varovasti hän tarttui ikkunankahvaan ja veti siitä. Ikkuna narahti ikävästi ja sai Samathan jähmettymään paikoilleen. Kun mitään tai ketään ei kuulunut, hän heitti reppunsa ikkunasta ja laskeutui itse perässä, mikä onni asua alakerrassa!

Heti pihan poikki selvittyään Samatha lähti juoksemaan. Valtava adrenaliiniryöppy sai hänet unohtamaan kaikki kipunsa ja hän vain pinkoi eteenpäin. Muutaman kymmenen metrin päässä hän näki hohtavankeltaisen valon joka tuli kohti, taksi! Samatha juoksi viuhtoen samalla vimmatusti taksille.

Vihdoin taksi hidasti vauhtiaan ja Samatha yritti samaa. Nuori mieskuski nousi avaamaan Samathalle ovea ja tyttö lyyhistyi pehmeälle penkille. 

”Minnes mennään?” kuski kysyi. 
”Twinbrookiin”, Samatha vastasi käheällä äänellään.

* * *

”Tämän pidemmälle en voi sinua viedä, ellei sinulta löydy enempää rahaa”, väsynyt kuski sanoi kuuden tunnin ajomatkan jälkeen. 

”Mitä? Et kai sinä aio jättää minua tänne, keskelle ei mitään?” Samatha parahti. 
”Valitan”, kuski sanoi, ”mutta rahoillasi ei pääse metriäkään pidemmälle.” 
”Hieno homma sitten”, Samatha mutisi noustessaan autosta. ”Kiitos kuitenkin.”

Heti taksin kadottua näkyvistä Samatha parahti itkuun. 

Hän ei ollut ikinä ennen käynyt täällä, vain nähnyt kerran kuvan keskustasta postikortissa, jonka oli saanut syntymäpäivänään isältä. 
Olisipa isä vielä elossa, Samatha mietti murheellisena. Nyt hänellä ei ollut ketään, vain tyhjä talo Twinbrookin hienostoalueella. Kallis talo hienostoalueella. Samatha olisi mieluumin muuttanut vaikka suolle kuin kalliiseen taloon rikkaiden ihmisten keskelle, mutta minkäs teet kun ei ole rahaa ja sukuakin pitäisi jatkaa perintötontilla, todella epämielikuvituksellista. 
Vielä hetken kyynelehdittyään Samatha valpastui, hän pääsisi määränpäähänsä jos vain yrittäisi tarpeeksi.

Lähimpiin taloihin näytti olevan useiden kilometrien matka, eikä se houkutellut Samathaa lainkaan.  

Hän oli hurjan väsynyt ja nälkäinen, pari omenaa ei ollut kummoinen matkaeväs pitkälle matkalle. 
Päättäväisesti Samatha kuitenkin lähti kulkemaan pitkin tien reunaa.

Muutaman raskaan tunnin jälkeen hän näki tien haarautuvan, toinen puoli jatkoi samana asfalttina eteenpäin, toinen oli ruohoinen polku puistolle päin. Samatha päätti lähteä kulkemaan polkua pitkin, ja näkikin pian kaksi henkilöä edessään. 

Toisella miehistä oli epäilyttävästi vankilapukua muistuttava asu, joten Samatha päätti siirtää huomionsa seuraavaan mieheen. Mieheen, joka oli pukeutunut maastokuvioisiin housuihin ja joka oli kävelemässä häntä kohti.
Tarpeeksi turvallisen näköinen suunnankertojaksi.

Kun maastohousumies kääntyikin sivulle polulta, Samathan oli pakko kääntyä hänen peräänsä.

”Hei, anteeksi, odota!” hän huusi miehelle.

”Minä sitä vaan”, Samatha aloitti, ”kun minä juuri saavuin tänne, ja minun pitäisi päästä keskustaan enkä minä yhtään tiedä missä se on..” hän änkytti. ”Että voisitko ehkä kertoa mikä olisi nopein reitti kävellen”, hän vielä jatkoi kun mies ei vastannut mitään.

Mies hymähteli mietteliäänä. ”Minä ajattelin mennä tuota asfalttitietä pitkin, mutta lieneekö sinne lyhempää reittiä?” Samatha vielä kysyi hieman ärsyyntyneenä, eikö mies osannut puhua alkuunkaan?

Vihdoin mies avasi suunsa. ”Tuoltako sinä siis tulit?” hän kysyi. ”Sieltä”, Samatha vastasi, vaikkei ymmärtänyt mitä mies teki sillä tiedolla. ”Mitä ihmettä sinä siellä teit?” mies jatkoi. Samathaa alkoi ärsyttämään, ”minä kysyin ensin.” 

Mies naurahti hieman. ”Totta. Ja kyllä se taitaa olla ainoa reitti tuolla, mutta keskustaan on täältä useita kilometrejä, et kai sinä tosissasi aio kävellä?”

Samatha mietti hetken, oliko hänellä vaihtoehtoja? Ei. 

”Pakko, kaikki rahani menivät tänne matkustaessani”, hän sanoi surkeana. 
”Tule niin mennään”, mies sanoi, ”en kai minä voi sinua jättää yksin kävelemään noin pitkää matkaa. Olen muuten Urho.” 
Samatha hymyi väkinäisesti, ”Samatha.”

Urho lupasi maksaa Samathan kotiin ja hän soitti heille taksin. 

”Lätäkkötie 16”, Samatha sanoi kuskille ja ummisti silmänsä. Kohta hän olisi kotona.

Oikeaan osoitteeseen saavuttuaan Urho maksoi kuskille ja he nousivat taksista. 
Samatha tuijotti paikkaa jähmettyneenä. ”Ja kotisi oli missä?” Urho kysyi hiukan kiusoittelevaan sävyyn.
Samatha vain toljotti eteensä, ”onkohan tämä varmasti oikea paikka?” hän kysyi Urholta. 

”Mikäli muistat osoitteen oikein, on tämä”, Urho vastasi kurtistaen kulmiaan kiusaantuneen oloisena. 
”En taida kaivata seuraa enempää tänään”, Samatha sanoi tuntiessaan silmiensä kostuvan ja kiitti Urhoa vielä avusta. ”Nähdään.”

Juuri kun Samatha luuli itkujensa olevan itketty, ensimmäinen kyynel vierähti poskelle. Ja sitten toinen, kolmas, neljäs... 

Jos tämä oli joku kepponen, se oli huono sellainen. 
Hän päätti lähteä kaupungintalolle selvittämään asian. Kyllä tähän joku selko täytyi saada.

Samatha asteli kaupungintalon portaita ylös hitaasti, mutta varmasti ja pyyhki samalla viimeisetkin kyyneleet poskiltaan.

Varovasti Sam työnsi painavan oven auki ja astui tyhjän oloiseen aulaan, jonka keskellä oli neuvonta. Samatha asteli virkailijan luo ja pyysi saada tavata jonkun, joka hoitaa perintöasioita. Virkailija neuvoi Samathaa menemään keskimmäistä käytävää pitkin niin pitkälle, että se haarautuisi, ja kääntymään sitten vasemmalle. 

Ei se voi kovin vaikeaa olla, Samatha ajatteli ja kävi matkaan.

Pian Samatha päätyikin oikeaan käytävään. Hän hengitti syvään ja lähti kävelemään päässä olevaa ovea kohti. Kun hän oli melkein perillä, se aukeni.

”Minun nimeni on Samatha, ja teidän täytyy olla perintöasioita hoitava henkilö, eikö?” Samatha kysyi sympaattisen näköiseltä mieheltä. ”Kyllä vain, olen Andrew Collins, voinko auttaa jotenkin?” mies vastasi. 

”Itseasiassa, sitä minä hiukan toivoinkin. Minun isäni kuoli useita vuosia sitten, ja jätti perinnöksi minulle hienon talon täältä Twinbrooksta, mutta kyseistä taloa ei kyllä ole missään”, Samatha selitti. ”Voisitko kertoa missä se on?”

”Tottakai, tule toimistooni”, Andrew sanoi ja avasi Samathalle oven.

Samatha heilui paikallaan malttamattomana. Hän tutkaili seinillä olevia maalauksia odottaessaan Andrewin etsiessä tietoja hänelle. ”Gordon Suffieldkö se oli?” Andrew kysyi kulmiaan kurtistaen. ”Kyllä, hänpä juuri.”

Viimein Andrew nousi tuolistaan ja käveli Samathan luo. ”Valitettavasti minulla ei ole kovin hyvia uutisia sinulle”, Andrew sanoi. ”Talostasi ei ole mitään jäljellä, isäsi oli kovissa veloissa ja hänen kuoltuaan talosta ulosmitattiin lähes kaikki, loput purettiin ja vietiin kaatopaikalle.” Samathan alahuuli alkoi väpättämään, älä itke nyt, älä. 

Andrewia säälitti Samatha niin kovin, että ojensi tälle pienen kirjekuoren. 
”Avaa se vasta ulkona.” 
Samatha kiitti avusta ja lähti kyynel silmäkulmassa ulos. 
Hän istui kaupungintalon portaille ja avasi kuoren. 
”Käytä se harkiten, A”, luki lapussa, jonka toiselle puolelle oli klemmarilla kiinnitetty vähän yli tuhat simoleonia. Samatha olisi tahtonut juosta kiittämään Andrewia, mutta päätti kuitenkin lähteä huonekalukauppaan niinkuin Andrew varmasti tahtoi.

Tuhat simoleonia ei ole kummoinen summa, mutta Samatha käytti sen harkiten ja osti käytettyjä, mutta siistejä huonekaluja. Lopputulos ei tietenkään ollut mitenkään luksusta, mutta kyllähän siinä pärjää hetken jos toisenkin.

Pian Samatha kuitenkin huomasi, ettei hänellä ole vessanpönttöä eikä suihkua, joten hän päätti lähteä läheiseen uimahalliin, siellä ainakin olisi. Olihan se hieman noloa, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Suihkusta tultuaan Samatha päätti vetää yllensä uima-asun ja käydä kokeilemassa miltä vesi tuntuu pitkästä aikaa. Hän oli uinut viimeksi lapsena, Riverviewin läpi kulkevassa joessa ennenkuin sinne tuli uimakielto.

Varovasti Samatha kokeili vettä varpaillaan. Hän hymyili tuntiessaan veden olevan raikkaan viileää, muttei kylmää.

Samatha uiskenteli altaalla puolisen tuntia, leikki sukelluskisaa muutaman lapsen kanssa ja nautti elämästään, kunnes yht'äkkiä joku roiskutti hänen naamalleen vettä.

”Mitä ihmettä sinä teet!” Samatha huusi miehelle joka roiskutti roiskuttamistaan. 

Sitten hän lopetti, ja tuijotti Samia hölmistyneenä. ”Anteeksi, väärä henkilö”, hän totesi ja lähti uimaan pois. Oudosta välikohtauksesta ihmettyneenä Samatha nousi altaasta ja lähti kotiin.

Koska Samatha ei ollut tottunut nukkumaan taivasalla, hän päätti viettää ensimmäisen yönsä mielipuuhassaan, maalaten. Hän päätti maalata vielä yhden surumielisen taulun karun nuoruutensa muistoksi, ja sen jälkeen aloittaa puhtaalta pöydältä.

Heti aamulla Samatha päätti lähteä keskustaa katsomaan, ehkä tutustumaan ihmisiin, ehkä vain paikkoihin. Keskustaan päästyään Samatha sai heti uusia ystäviä, kauniin värisiä ja hentosiipisiä.

Yhden niistä hän sai napattua käsiensä väliin. Samatha katseli suipposiipistä perhosta ihastuneena.

Koko iltapäivän Samatha leikki perhosten kanssa ja pyydystikin monta kaunista yksilöä.  

Useimmat Samatha kuitenkin päästi vapaaksi, osan hän vei tutkimuskeskukselle missä niistä maksettiin palkkiotakin, ja muutaman hän päätti viedä kotiin.

Oikeiden tuttavuuksien edelleen puuttuessa Samatha lysähti suihkulähteen reunalle miettimään mitä tekisi. Ehkä hän oli juuri äsken näyttänyt idiootilta juostessaan perhosten perässä, eikä kukaan haluaisi siksi tutustua häneen. Tai sitten kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota ja Samatha murehti aivan turhaan. Urholtakaan Samatha ei tietenkään ollut muistanut pyytää edes numeroa, eikä miestä ollut näkynyt kaupungillakaan.

Paremman tekemisen puutteessa ja nälän pistäessä mahassa Samatha päätti tehdä ruokaa. Samatha, joka ei koskaan ollut tehnyt ruokaa, päättäväisesti käänteli nakkeja grillillä. 

Eihän tämä ole edes vaikeaa!

Tummanharmaan savun noustessa grillistä Samatha kuitenkin muutti mielensä. 

Pitikö tätä täällä ruveta harjoittelemaan, hän jupisi itsekseen vilkuillen samalla ympärilleen ja etsien lähintä roskapönttöä.

Hieman harmistuneena Samatha kumosi mustentuneet hodarit roskikseen ja nyrpisti nenäänsä inhottavalle savun hajulle, joka oli nyt tarttunut hänen hiuksiinsa ja vaatteisiinsa. 

Nopeasti Samatha muisti nähneensä kaupungilla mukavan näköisen kuppilan, ja ajatteli pistäytyä lasillisella, huolimatta savun hajusta ja huonosta mielestä.

Pää painuksissa Samatha heilui ympäri Polskipistettä miettien, että mistä sitä juomaa täällä oikein saa. Minkäs sille voi, kun on ensikertaa kunnon kuppilassa. Yht'äkkiä Sam nosti päänsä pystyyn tajutessaan, että oli melkein kävellyt erästä vanhahkoa miestä päin.

Hattupäinen mies esitteli itsensä Taavetti Velmulaksi silmää iskien. 

Samathaa kuitenkin kiinnosti enemmän kahvilan toiminta, kuin vanhan ja viiksekkään miehen flirttailuyritykset. "En ymmärrä, miten täällä kuuluu toimia!" Samatha valitti.

 "Jos otetaan matsi pöytäfutista, ja kerron sitten. Häviäjä tarjoaa kierroksen!" Taavetti esitti ehdotuksensa. Samatha raapi kämmeniä kynsillään, ilmaiset juomat toki houkuttelivat, eikä hän ollut ollenkaan huono pöytäjalkapallossa, mutta häviäminen kyllä kirpaisisi.

"Selvän teki", sanoi Samatha mahdollisimman varmalla äänellä, vaikka tunsikin jo viimeisten kolikoidensa haihtuvat taskustaan.

Varmoin ottein Samatha ja Taavetti tarttuivat ohjauskeppeihin ja pallo asetettiin keskelle kenttää. 

"Paikoillanne, valmiina, HEP!" Taavetti huusi ja alkoi huitoa pelaajiaan vimmatusti.

Taavetin vietyä kaksi ensimmäistä pistettä Samathaa alkoi ärsyttää, tätä menoa hän häviäisi ja rankasti. Onneksi jo seuraava piste avasi Samin pistetilin.

2-1, 3-1, 3-2, 3-3, 4-3, tilanne oli kokoajan erittäin tasainen. Taavetti oli kuitenkin selvästi harjoitellut paljon, sillä hän oli lähes kokoajan pisteen edellä, mutta Samatha kiri ahkerasti. Tilanteen ollessa 4-4 Taavetti ehdotti seuraavan pisteen olevan ratkaiseva, se kumpi saisi ensin viisi pistettä kasaan saisi nauttia ilmaisen juoman.

"HA-HAA!" Samatha huudahti kun mustavalkokuvioinen pallo vieri täpärästi vastustajan maaliin, "voitto kotiin!"

Rahakasta Taavettia voitto ei häirinnyt rahan menetyksen takia, vaan siksi, että hän oli hävinnyt tytölle! Tappion nieltyään hän kiersi futispöydän toiselle puolelle onnittelemaan voittajaa. "Ja sinä sitten tarjoat", Samatha sanoi silmää iskien. 

Kovin monella tavalla ymmärrettävä ele, Samatha.

 

Voiton kunniaksi Taavetti päätti tilata koko tarjottimellisen juomia - kaikki Samathalle. Itse Taavetti istahti pöydän ääreen odottamaan, että Sam tekisi selvää juomistaan.

Ja se ei ollut ongelma Samathalle, vaikkei hänellä ollut hajuakaan mitä hänelle oltiin tilattu. Hyvältä se maistui, ja eikös se ollut pääasia. Varsinkin kun ilmaiseksi sai. 

"Kyllä se Taavetti on reilu mies. Neljä lasia yhdestä voitosta!" Samatha mietti ääneen ja kumosi loppulasillisen kerralla kurkusta alas. Loput kaksi menivätkin sitten yhtä nopeasti ja kohta Samatha tunsi kuinka päässä alkoi heittää ja sanat juuttuivat kurkkuun, ja tulivat sitten epämääräisenä änkytyksenä ulos. Tälläistä hän ei ollut ennen kokenut, eikä hän oikeastaan tiennyt pitikö siitä vai ei. 
Samatha nousi tuolistaan aikeenaan lähteä tanssimaan, mutta huomasi jalkojensa pettävän samantein ja lysähti lattialle kikattamaan.

Taavetti huomasi Samathan olevan tarpeeksi juovuksissa, ja tämän hokiessa "tannn-sss-iii-maaaan, tansimmmmmaaaan!" hän kävi nostamassa tytön käsivarsilleen ja kantoi tämän tanssilattialle. "Shäää oleet shitten vaarrssinaaiineen hhheeherrasmieeesssh", Samatha sammalsi Taavetin korvaan huomaamatta edes, että hänen paitansa oli valunut huolestuttavan alas.

Taavetti huomasi Samathan jo lämpenevän hänelle, ja alkoi latelemaan kliseisiä lausahduksia tämän korvaan, "sä olet niin kaunis, miksi me tavataan vasta nyt?" Taavetti luritteli ja heitti väliin muutaman erittäin huonon iskurepliikin.

Tekniikka näytti toimivan kun Samatha kietoi kätensä Taavetin vyötäisille ja alkoi keinuttaa itseaan musiikin tahtiin. Ainakin melkein. Kai sitä voisi tanssimiseksikin kutsua, ehkä.

Kesken tanssin Samatha nosti kätensä Taavetin harteille ja yritti katsoa miestä silmiin. Eihän siitä mitään tullut, kun miehellä näytti olevan neljä silmää ympäri päätä. Niinpä Sam päätti tehdä ensimmäisen asian mikä mieleen juolahti.

Taavetti oli selvästi hämmentynyt Samathan oma-aloitteisuudesta, hänellä kun ei yleensä ollut kovin hyvä tuuri naisten suhteen.

Tätä kadut aamulla, Samatha.